Puutarhuri makasi hikisen intialaisjunan yläpedillä haalistuneiden verhojen takana matkustajan kanssa. Mumbain slummi oli jätetty hetkeksi rauhaan, sillä puutarhurilla oli kiireellisempi tehtävä hoidettavanaan: hänen tuli kaapata ranskalainen lentotukialus Le Clemenceau, jonka liikkeitä säätäjä oli seurannut pitkään. Taikuri oli käynyt aluksen kotisatamassa, kuvannut sen ja päässyt jopa sisälle. Lentotukialus oli poistettu palveluksesta, eikä sen vartiointi ollut kovin haastavaa.

Säätäjä oli tarkkaillut Le Clemenceaun liikkeitä Välimerellä ja kuinka se oli käännytetty Kreikasta ja jostain Pohjois-Afrikkalaisestakin valtiosta. Kukaan ei huolinut vanhaa sotaratsua romutettavaksi ja vähäksi aikaa se oli kadonnut säätäjänkin skannereista, kunnes perusseuranta Suezin kanavalla tuotti tulosta – Le Clemenceauta oltiin muiluttamassa kohti Intian Valtamerta. Sotalaiva oli täynnä asbestia, lyijymaaleja, PCB:tä ja muuta ongelmajätettä. Sen romuttaminen kehittyneemmässä maailmassa olisi tullut liian kalliiksi ja olikin järkevintä salakuljettaa koko romu Intiaan, Pakistaniin tai Bangladeshiin, jossa paikalliset repisivät sen palasiksi lähes paljain käsin ja asbestista oltaisiin vain kiitollisia.

”Asbestia käytetään rakennusmateriaalina – kattolevyinä jne. Slummeja rakennetaan länsilaivojen asbestilevyistä.” Puutarhuri oli varsin tuohtunut. Matkustaja olisi halunnut rannalle Goaan. Gujaratin osavaltiossa ei anniskeltu olutta, linja-autossa haisi uloste ja rahat tuskin riittäisivät Gujarat Maritime Boardin lahjomiseen ja pääsyluvan saamiseen Alangin laivanromutusrannalle. Sinne Klemppa olisi kuitenkin tulossa. Matkustaja oli jo puoliksi unessa ja puutarhurin tilitys länsimaiden saasteimperialismista, muslimien pyhästä kuukaudesta ja hindujen yleisriistosta sekoittuivat tanakaksi puuroksi herkässä mielessä, jota ei millään tuossa kolisevassa junassa olisi viitsinyt alkaa viipaloida. Silti hän oli oppinut jo tunnustamaan rakkautensa puutarhuriin ja tunsi, että tämä olisi halunnut ympäristötuhinansa takaa viettää romanttisen hetken matkakumppaninsa kanssa. Junan intimiteetti ei kuitenkaan ollut aukoton, eikä ulosteen haju kaikista mairein.

Juna saapui Ahmedabadiin ja puutarhuri otti riksan merenkulkulautakuntaan. Kaupunki oli melko vaikuttava riskan ikkuna-aukoista katsottuna. Nähtiin jälleen, kuinka sika oli saastainen eläin ja kuinka lehmä pyhästi löntysteli muslimiliikenteen seassa. Enneneläneet olivat rakentaneet kaupunkiin mestariteoksia. Materiaali oli betoni. Massiivisia betoniseiniä, jotka pitivät rakennukset viileinä auringon korvennuksessa. Vesialtaita, jotka synnyttivät rakennuksien sisään ja niiden välittömään läheisyyteen ilmavirtoja, rakennettuja tuulia. Tuulikuiluja syvien rakennusmassojen sisällä, joissa pääskyset kieppuivat vinhasti turbulenssien mukana kohti kattoaukkoa ja söivät hyttysiä mennessään. Ei sähköä, ei tehokkuutta, aikakin tuntui olevan vitsi.

Merenkulkulautakunnassa meni miten meni. Minkäänlaista paperia ei saatu aikaan, edes oikeaa ukkoa ei ollut olemassa. Alangin laivanromuttamoranta oli virallisesti salaisuus tai vahinko. Sitten kauhisteltiin luonnonpuolustajia, jotka tuhoavat intialaisten laivanromutusteollisuutta ja vakuuteltiin ongelmajätteen käsittelyn tehokkuutta. Juotiin maitoteetä ja yritettiin kysyä varovasti, olisiko matkustaja kenties prostituoitu. ”Hän on vaimoni”, sanoi puutarhuri ja näin he menivät naimisiin Ahmadabadin merenkulkulaitoksessa. Siinä oikea syy Ahmadabadiin tulemiseen.

Matkustaja oli suloisesti onnellinen ja tuntui värisevän kuin kukka sisäisten onnenliikkeiden sarjassa. Hänen koko vartalonsa hehkui pehmeää suloa ja silmät olivat mustat ja kirkkaat. Hänen hymynsä oli lapsen hymy. Puutarhuri tajusi kaiken tuon naiseuden varjossa olevansa vihdoin mies ja siis valmis kyntämään ikuisuuden siemeniä. Hän oli juuri mennyt naimisiin – käsittämätöntä.

Oli kuitenkin hankittava lentotukialus. Puutarhuri soitti säätäjälle yleisestä puhelimesta ja raportoi lyhyesti tilanteen. ”Ilmoitatko eteenpäin runoilijalle.”
Säätäjä oli hiljaa puhelimen toisessa päässä. Sitten kuului pientä rapinaa ja piippaus jostain laitteesta. Säätäjän ääni oli vakava: ”Runoilija on jo Intiassa.”

Puutarhurilta meni pala kurkkuun ja hänen näkönsä sumeni. Kuin torvi jäi hän seisomaan puhelin kädessään kadulla ja tuijotti ei-minnekään. Liikenteen melu oli kaikonnut ja yleinen sameus turrutti aistit. Matkustajan liikkeet takaoikealla hän sentään aisti, muu kaikki oli hävinnyt. Runoilija on täällä. Puutarhuri ei ollut koskaan nähnyt runoilijaa, eikä edes kuullut tämän ääntä. Silti runoilija oli hänen tärkein maallinen auktoriteettinsa, jos näin voi sanoa, syvästi kunnioitettu häkeltyneen innostuksen lähde. Jos hän ajatteli runoilijaa, niin tämä oli ehkä pyhimys tai jotenkin vain niin viisas mies, että oli muuttunut läpinäkyväksi. Puutarhuri oli jo kauan aikaa sitten lopettanut haaveilemasta fyysisesti nähdä runoilijan, näin ei vain ollut tarkoitettu käydä. Runoilijan kuului elää kaukana.

Puutarhuri ei ollut lopettanut puheluaan sanomalla: ”Näkemiin”, tai, ”Palataan asiaan”, tai, ”Kuulemisiin.” Hän ei pystynyt sanomaan mitään. Myös säätäjä oli sanaton. Silti he pitivät puhelinlinjaa yllä pitkän tovin. Säätäjä kuuli toisesta päästä rätisevää liikenteen melua, puutarhuri ei kuullut mitään. Sitten he katkaisivat puhelun.

”Onko kaikki kunnossa?” Matkustaja kysyi hämmentyneen näköiseltä puutarhurilta. ”Kyllä.” Puutarhuri vastasi, muttei alkanut selittämään runoilija –asiaa. Tästä eteenpäin hän toimi pyhän rengin varmuudella. Mikään ei voisi mennä vikaan nyt. Kevyesti kantoi puutarhuri sekä oman, että matkustajan rinkan lähimpään riksaan ja käskytti ajurin tietylle linja-autoasemalle, josta otettaisiin bussi Bhavnagarin kaupunkiin lähellä Alangia, joka taas oli Intian Valtameren rannalla.

Bussimatka kesti kymmenisen tuntia ja sen kuluessa puutarhuri näki merkkejä tihenevään tahtiin. Pelloilla käytettiin kastelujärjestelmänä laivojen paloletkuja, joita pumppasivat laivojen pienet moottorit – pilssipumput ja muut. Pelloilla näkyi aaltopellillä katettuja, mutta muutoin seiniltä avoimia tehtaita, joiden keskellä oli voimanlähteenä laivan päämoottori, tai yksi niistä. Varmuudella puutarhuri näki valtavan yli kymmenen metriä pitkän dieselmoottorin numero kolme. Kuivalla arolla näkyi kokoelma kirkkaan oransseja pelastusveneitä. Yksi oli rekisteröity Kinstowniiin Jamaikalla. Teehuoneen edustalla roikkui koristeaitana linja oransseja kalastusverkon korkkeja ja katon räystäällä istui heinällä täytetty pelastuspuku-ukko. Joka talossa oli asbestikatto ja monessa oli laivan pyöreäreunaiset ikkunat. Puutarhuri oli vaiti, hieman peloissaan, tai ainakin jännittynyt. Haaste oli valtava. Kokonainen lentotukialus ja runoilija olivat läsnä. Hän oli suurten asioiden kynnyksellä.